automatkalla lauloin saharaa ja seiliä. kovaa ja korkealta. nopeimmat junat eivät pysähdy enää täällä. ja mielessä kävi olisiko matka taittunut lättähatulla mukavasti, kun sääkin oli vilpoisampi. liekö se olisi kulkenut tänään. en ottanut selville, kun ei käynyt mielessä. se täytyy kokea sitten vaikka ensi kesänä se lättähattu.
minä ja porvoo. eksyin vanhan kaupungin pikkukujille, kun lähdin tarkoituksella aivan päinvastaiseen suuntaan kun tavallisesti. kävelin ja kuuntelin. tuntuu, kuin olisin kuljeksinut niillä kaduilla aivan yksikseni. ketään muita ei näkynyt. sitten säpsähdin naista, joka istui koiran kanssa puistossa. ja pelästyin, kun joku kurkki minua kotinsa ikkunasta kuvatessani naapuritalon postilaatikkoa. turisti.
kirkon kellon pauke paljasti minulle suurinpiirtein olinpaikkani. putkahdin tutulle paikalle pienen suklaapuodin nurkalta. sitten olikin jo muuta väkeä ympärillä ihan solkenaan. tein pinet ostokset. lelukaupasta pojalle lennokki ja neidille hilma ja helmi paperinuket, hiiriä ovat nuo hilma ja helmi. miehelle suukkoja. vaniljan makuisia. minulle itselleni linnapihan aitasta kahdet ihanat sammaleen vihreät pienet kahvikupit ja aluslautaset. eurolla. ei paha. syksyksi yhdelle kynttilälle jalka.
kiersin toria moneen kertaan. nautin kahvin ja täytetyn ruisleivän siinä torin kupeessa Fannyssa. seurasin turisteja ja huokailin. ihana porvoo.
kamerassa reilut viisikymmentä kuvaa. istahdin penkille ja kaivoin muistikirjan. ihan en ehtinyt raapustaa näkemiäni ylös, kun puhelin kertoi, että anopille on laitettu pystyyn ravintola simpukankuori. hengessä mukana pyydettiin olemaan.
porvoon maisemista pääsin valmiiseen pöytään hovimestarin opastamana. ovensuuhun oli kirjoitettu menu ja tehty kaunis asetelma simpukoista. listalla oli mm. rivieran kasvispaistosta ja sienillä täytettyjä paprikoita. tarjoilija kysyi juotavat ja syötävät ja toi annokset pöytiin. näitä hovimestareita ja tarjoilijoita sai suukotella.
kyllä kelpasi.
